Tajusin tänään miten yksin oikeastaan olenkaan. Juuri silloin kun kaipaisi eniten ystäviään, heitä ei näy missään. Joskus kaipaan niitä aikoja kun asiat olivat toisin. Nyt kaikki edessä oleva lähinnä pelottaa, enkä odota sitä mitenkään innolla. Onhan mulla paljon kavereita, joiden kanssa tulee vietettyä aikaa lähinnä viikonloppusin. Humalapäissään sitä vannotaan rakkautta, mutta mitä käy sillon kun heitä oikeasti tarvitsisi? Täytyy oppia olemaan yksin. Siispä monen typerän seuranpyyntöpuhelun jälkeen päätin lähteä pyöräilemään, yksin.
Hikinen pyöräilenkki saikin uuden käänteen kun Haltialan kohdalla päädyin kääntymään tielle, jota en ollut käyttänyt 4 vuoteen. Hymy nousi korviin, kun tajusin että sieltä oli alkanut elämäni parhaat vuodet. Ennen niitä en ollut mitään. En ainakaan se sama ihminen, joka olen nyt.
Muistot tuosta metsäpolusta joka kulkee vihreän pellon vierellä, alkoivat sillon kun olin yksin. Aivan kuten nytkin. Kävin pyöräilemässä siellä päivittäin ja miettimässä ties mitä. Lähinnä se muistutti mua jostain satumaasta. Päivisin se oli kuin paratiisi jossa ruoho oli vihreämpää kuin missään muualla, perhoset lentelivät ja ampiaiset kiusasivat. Iltaisin se oli kummitusmainen paikka, jossa mielikuvitus sai vallan kun metsä päästeli outoja ääniä. Syksyisin puut muuttuivat aavemaisiksi kun niiden oksat olivat täynnä seittimäisiä koteloita.
Keväisin se oli suloisin paikka mitä tiesin. Sinä keväänä en tehnytkään retkiäni enää yksin. Joku toinenkin piti paikkaa paratiisinaan. Se kevät oli hauska. Muistan hetket Lohikäärme-laiturilla ja Pusupenkillä. Ekan humalani koin Lohikäärme-laiturilla. Ties mistä se oli nimensä saanut. Paikka löytyi monen mutkan takaa, syvältä metsän sisältä. Siellä sijaitsi pieni lampi, jossa tuo nimetty laituri kellui. Iltaisin se oli hyttysiä täynnä ja kun yö koitti eikä linnut enää laulaneet, lähdettiin me pelon alaisina kotia kohti. Pusupenkille paistoi aina aurinko. Muistan erään kesäpäivän kun kuuntelimme Janis Joplinia. Oli niin kuuma että riisuin paidan pois ja kietaisin huivin vartaloni ympärille. Niin syvällä metsässä ei yleensä liikkunut paljoa ihmisiä. Yhtäkkiä jostain kuului: "Äiti, tuolla on alaston nainen!". Siinä sitten hieman noloina itse kukin vaivautuneena vaihteli asentoaan. Huusin kuitenkin melko hiljaisella äänellä: "En ole alasti", mutta eihän sitä kukaan kuullut.
Siellä me suunniteltiin tulevaa. Istuttiin ja nautittiin kesästä. Juoruttiin koululaisista. Ne eivät tienneet vielä meistä. Olihan se muutenkin niin outoa sattumaa että me ystävystyttiin. Se oli kuitenkin parasta mitä olisi voinut tapahtua. Löysin ihmisen joka oli aivan niinkuin minä, ja silti niin erilainen. Jos voisin palata ajassa taaksepäin palaisin ehkä juuri siihen hetkeen. Siihen kevääseen kun me löydettiin tuo paikka.
vooooi miten suloinen teksti! Mä palaisin siihen hetkeen myös heti. Lohikäärmepaikka oli jotenkin tosi mystinen, tai taianomainen, tai sitä se ainakin nyt on muistoissa. Miltähän sieltä tuntuisi istua nyt kun kaikki on niin muuttunut, ja mekin ollaaan jo vanhoja.
VastaaPoistaMutta mieti jos on joku uusi nuori pari jotka löytää sen tuntee samoin. Sittenhän meidän hyvä karma jatkuu eikä tavallaan ikinä lopu :DDD
Kiva kun olit meillä, iskästä oli hauskaa nähdä sua välillä. Saa kuulemma tulla useemminkin.
ainiin ja kiva kun oot palannut bloggeriin kunnolla. söpöistä pojista vaan unohtui ykkönen, mä.
VastaaPoistaVenluli don't feel bad <3 Mutta tiedän ton tunteen itsekin vähän liian hyvin, kun tuntuu olevan aivan yksin kaikesta huolimatta... Pus.
VastaaPoistaEi vittu.. mua vaan alko itkettää.. venla tosi kaunis teksti ja kun se vielä on totta eikä mikään koululais lehden novelli..
VastaaPoista